JHL:läisen kappelityönjohtaja Tuula Myllyksen työpaikalla kuolema on kaiken aikaa läsnä. Silti hänellä on hymy herkässä.
Harva meistä ajattelee mielellään kuolemaa. Toisille se on työtä – kuten Tuula Myllykselle, joka toimii kappelityönjohtajana Espoon siunauskappelissa.
Työhön kuuluu muun muassa vainajien näyttö sureville omaisille, kappelin valmistaminen siunaustilaisuuksia varten sekä tuhkauurnien luovutus ja toisinaan osallistuminen niiden laskuun. Ja tietenkin yhteydenpito hautaustoimistoihin ja seurakuntayhtymän omaan hautatoimistoon, josta saadaan muodollinen lupa hautaamiseen.
– Silloinkin kun olen uppoutunut paperitöihin, seuraan toisella silmällä kappelin tapahtumia ja kuuntelen toisella korvalla, kuinka vahtimestareilla menee pappien ja surevien omaisten kanssa, hän kertoo.
Tuula Myllys on työntänyt uransa aikana tuhansia arkkuja vainajineen krematorion uuniin.
Myllys vastaa myös siunauskappelin yhteydessä olevan Espoon ainoan krematorion toiminnasta. Uunit käyvät kuumana joka arkipäivä, sillä espoolaisvainajista yli 80 prosenttia, noin tuhat vuodessa, tuhkataan.
Joka kolmas viikko Myllyksellä itsellään on ”kremmavuoro”, ja muulloin hän toimii kulloinkin vuorossa olevan tuhkaajan esimiehenä.
– En ole laskenut, montako kertaa olen hakenut arkun vainajineen kylmiöstä ja työntänyt uuniin, mutta luultavasti tuhansia, hän sanoo.
Pitkä ja kapea leipä
Tuula Myllys aloitti Espoon seurakuntayhtymän palveluksessa vuonna 2003, ensin vahtimestarina ja pari vuotta myöhemmin krematorionhoitajana. Mutta hautausmaamiljöö kävi tutuksi jo 90-luvun alussa, kun Myllys työskenteli neljä kesää Tampereen Kalevankankaan hautausmaan kausityöntekijänä.
– Alun perin valmistuin ulkomaankaupan yo-merkonomiksi. Hautausmaalla työskennellessä tutkinnon ensimmäinen osa ”ulko” piti sentään paikkansa, nykyään ei mikään, hän hymähtää.
Alalle ryhtymistään Myllys ei ole koskaan katunut, vaikka seurakuntayhtymän leipä onkin kapea.
Hautaustoimessa asiakaskunnan määrä on koko lailla vakio.
– Kapea mutta pitkä. Viime vuosina seurakunnatkin ovat lomauttaneet henkilökuntaansa, mutta hautaustoimiala on siinä mielessä turvallinen, että asiakaskunnan määrä on koko lailla vakio. Kaikki täältä lähtevät – ainakin vielä toistaiseksi.
Myöskään automaatio tai kehittyvä tekniikkaa eivät ole vieneet työpaikkoja, ja tuskinpa vievät vastakaan. Jokainen vainaja valmistellaan viimeiselle matkalle yksilöllisesti ja haudataan kunnioittavasti – joko arkussa tai uurnassa.
– Mutta saattoväki on käynyt vähiin. Meillä Espoossa kuten muuallakin yhä useampi siunaus tapahtuu vain lähimpien läsnä ollessa.
Jotkut lähtevät ihan yksin
Toisinaan käy niin, ettei saattajia ole laisinkaan.
– Hyvin iäkkäiden ja yksinäisten kohdalla se on jollain tapaa luonnollista, mutta on meillä niitäkin tapauksia, joissa lähiomaiset hoitavat tilavarauksen ja vainajan siunausjärjestelyt, mutta ilmoittavat samalla, etteivät aio itse osallistua, Myllys kertoo.
Tällöin paikalla ovat vain pappi ja kanttori. Kappelityönjohtaja saattaa seurata siunausta monitorista, jotta osaa soittaa loppukelloja oikeaan aikaan.
– Taustalla voi olla katkeroituminen tai välien rikkoutuminen, mutta toisinaan mietin, näinköhän he jossain elämänsä vaiheessa tulevat katumapäälle.
Sama välinpitämättömyys saattaa koskea uurnan laskua. Hautaustoimilain mukaan seurakunta on velvollinen säilyttämään tuhkaa vuoden, jonka kuluessa lähimpien tulisi hakea uurna ja huolehtia sen hautaamisesta.
– Kun määräaika uhkaa umpeutua, lähettää yhtymän hautatoimisto useita muistutuskirjeitä heille. Jos uurnaa ei sittenkään haeta, käy vahtimestari hautaamassa sen Kellonummen muistolehtoon. Kaikki vainajat pääsevät hautaan mutta eivät ehkä sinne, minne suunniteltiin, Myllys sanoo.
Uurna kuin kauppakassi
Koska hautajaisissa käydään enää harvoin, on myös niihin liittyvä tapakulttuuri monelta hakusessa.
– Kun omaiset tulevat katsomaan ennalta kappelia tai arkkuun laitettua vainajaa ennen siunaustilaisuutta, he saattavat kysyä, millä puolella kirkkoa heidän tulisi istua tai milloin kukat lasketaan arkulle. Vahtimestarin tai minun tehtävänä on rauhoitella epävarmoja ja vakuuttaa, että pappi kyllä kertoo tilaisuuden aikana mitä kulloinkin tapahtuu, ja saattajat voivat keskittyä muistamaan läheistään.
Suomalaisten perinteinen tapa surra on hiljainen ja pienieleinen. Viime aikoina Myllys on huomannut, että kynnys ilmaista tunteita on entisestään kohonnut.
Suomalaiset surevat hiljaa ja pienieleisesti. Poskelle valuvat kyyneleet saattavat joitain nolottaa.
– Jos pokerinaama kuitenkin pettää, hävetään, ja meiltä saatetaan pyydellä anteeksi, kun itkettää. Minä yritän sanoa, että tilanne on nyt sellainen, että saakin tirauttaa itkut.
Toisinaan taas Myllystä itseään tuppaa hymyilyttämään, sillä joillekin uurnanlasku on kovin arkinen tilanne.
– Toiset heiluttelevat uurnaa kuin kauppakassia, vaikka ohjeistamme aina kantamaan sitä sylissä, eikä pitämään kiinni laskunauhoista. Useimmat toki mieltävät, että tässä ollaan hautaamassa heidän läheisensä ruumista. Tai sitä, mitä siitä on jäljellä.
Ja mitä meistä sitten jäljelle jää?
– Noin nelisen litraa tuhkaa.
Kieli keskellä suuta
Mitä Tuula Myllys on oppinut työssään vainajien ja luumurskan keskellä?
– Ainakin sen, ettei kuolema pelota minua. Se kuulu elämään. Piste.
Kuolema ei pelota Tuula Myllystä. Se kuuluu elämään. Piste.
Työ vaatii myös kykyä kuunnella ja kohdata surevan omaiset tahdikkaasti.
– Erityisen kieli keskellä suuta olen, kun kyse on kesken menneen tai ihan pienenä menehtyneen lapsen vanhempien kohtaamisesta, hän sanoo.
Mutta kumma kyllä kappeli ei ole surun paikka, vaikka siellä järjestetäänkin vain hautajaisia, ei koskaan häitä tai muita ilon juhlia
– Kyllä täällä saa nauraa, ja paljon nauretaankin. Työporukka on ihan mahtava, ja heitämme keskenämme läppää, joskus aika ronskiakin, mutta ei koskaan vainajien kustannuksella.